Tiesitkö miten Virolahti, Pietarin Iisakin kirkon pylväät ja Aleksanteri I:n monoliitti liittyvät toisiinsa? Kyseessä oli valtavien jättimäisten, satoja tonneja painavien kivijärkäleiden urakka. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, ne valmistettiin Virolahdella, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Pyterlahden kylän Hevonniemen vanhassa kivilouhoksessa 1800-luvulla. Kaikki tämä tehtiin ilman koneellista voimaa – työ tapahtui raa’alla ihmisvoimalla ja käsikäyttöisillä työkaluilla.

Louhoksen historia pähkinäkuoressa

1600-luku: Alueelta louhittiin pienimuotoisesti kiveä Ruotsin vallan aikana Tallinnan ja Narvan linnoitustöihin.

1700-luku: Alueen siirryttyä Venäjän hallintaan Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721, Venäjä otti louhokset omaan käyttöönsä. Louhintaa tehtiin pitkälti venäläisellä vankityövoimalla, jota sotilaat vartioivat. Kiveä vietiin uuteen pääkaupunkiin Pietariin katujen kiveämiseen sekä Nevan ja sen kanavien rantapenkereiksi.

1800-luvun alkupuoli: Pietaria rakennettiin monumentalliseksi keisarikaupungiksi ja Pyterlahdesta tuli maailmankuulu jättimäisistä kivitöistään. Tämä olikin louhoksen historian loistokainta aikaa. Alueesta tuli suorastaan nähtävyys, jossa vierailivat keisari Nikolai I kuin ulkomaiset prinssit. Loistokkuus ja maine johtui nimenomaan Iisakikin kirkon pylväiden ja Aleksanterin pylvään louhimisesta.
Louhoksen ympärille muodostui vilkas työlaiskylä, jossa asui ja työskenteli parhaimmillaan jopa 2000 miestä.

1850-luku eteenpäin: Työvoima muuttui venäläisistä vangeista paikallisiksi suomalaisiksi kivenhakkaajiksi. Tekniikassa tapahtui suuria muutoksia, kun käyttöön tulivat kiilanreikärivit, räjähdysaineet ja höyrykäyttöiset nostokurjet. Kiveä louhittiin edelleen Pietariin esimerkiksi Kronstadtin kuivatelakaa varten.

1900-luvun alku: Vuosina 1902-1913 alueella toimi Itä-Suomen Graniitti Oy. Toiminta louhoksella päättyi lopulta 1910-luvulla, kun tärkeät yhteydet ja kiven vienti Pietariin katkesivat ensimmäisen maailmansodan ja Suomen itsenäistymisen myötä.

Iisakin kirkon pylväät ja arkkitehti Montferradin visio

Keisari Aleksanteri I julisti aikanaan kilpailun uuden kirkon suunnittelusta Pietariin haluten kaupunkiin maailman mahtavimman temppelin. Nuori ranskalaissyntyinen arkkitehti Auguste de Montferrand voitti suunnittelukilpailun vuonna 1818.

Esikuvana Montferradilla oli Rooman kuuluisa Pantheon-temppeli. Hän päätti, että kirkon neljää näyttävää pylväskäytävää (portiikkia) kannattelemaan tarvitaan massiiviset pylväät. Asiantuntijat ajattelivat aluksi, että pylväät muurattaisiin useammasta kivipalasta tai tiilestä ja päällystettäisiin kipsillä tai marmorilla. Montferrand ilmoitti, että se olisi ”halpaa” ja vaati, että pylväiden on oltava kokonaisia, kiiltäväksi hiottuja punagraniittisia jättiläisiä.

Ongelmaksi muodostui, mistä löytää paikka, jossa kallioperä olisi niin yhtenäistä, että siitä voitaisiin lohkoa 17 metriä pitkiä paloja, etteivät ne halkeaisi matkalla. Etsintöjen jälkeen Suomenlahden rannikolta löytyi Pyterlahti. Alueen punagraniitilla oli kaksi loistavaa ominaisuutta: kalliossa oli poikkeuksellisen suuria, täysin halkeilemattomia alueita ja kivilaatu oli aluksi ”pehmeää” muotoilla ja hakata, mutta muuttui ilman vaikutuksesta ajan myötä erittäin kovaksi ja kestäväksi.

Varmistaakseen ideansa toimivuudesta Montferrand teetti ensin kokeilulouhinnan. Kun ensimmäinen pylväsaihio irtosi onnistuneesti ehjänä, joten keisari vakuuttui ja antoi suuren tilauksen kaikkiaan 48 pylvääseen.

Venäläinen miljonääriliikemies ja kauppias Jakov Jakovlev vastasi itse louhintaprosessin käytännön toteuttamisesta. Hänellä oli rahaa ja organisaatiokykyä, mutta varsinaisen työn ja tekniikan hioivat huippuunsa paikalliset suomalaiset työnjohtajat ja kivenhakkaajat. Keisari maksoi Jakovleville kiven irroittamisesta ja Pietariin kuljettamisesta valtavan summan 2 245 000 ruplaa. Vertailuna voidaan käyttää tavallisen työmiehen vuosipalkkaa, joka saattoi olla vain muutamia kymmeniä ruplia. Yhden pylvään hinnalla olisi voinut ostaa kokonaisen kartanon maineen ja palvelijoineen.

Suomalaiset oppivat nopeasti hyödyntämään graniitin luonnollisia ”syitä” ja halkeamissuuntia. Pyterlahdesta tuli niin tehokas, että louhos pystyi tuottamaan näitä jättiläispalikoita liukuhihnalta lähes kymmenen vuoden ajan.

Myrskyjä merellä ja jättiläisen nosto

Pylväät painoivat noin 100 tonnia, joten ne pystyttiin kuljetettamaan perinteisillä leveäpohjaisilla puuproomuilla. Proomuun mahtui kaksi pylvästä kerrallaan, ja kuljetuksia tehtiin useiden vuosien aikana kymmeniä.

Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Proomut olivat raskaassa kivilastissa ja Suomenlahti tunnetaan arvaamattomista syysmyrskyistään. Tunnetuin lienee tapaus, kun yksi pylväitä kuljettanut proomu joutui rajuun myrskyyn Viipurin edustalla ja upposi rannikon matalikkoon. Kaksi noin 17-metristä graniittipylvästä vajosivat merenpohjaan.
Pylväät makasivat meren pohjassa unohdettuina tasan kaksi vuosisataa, kunnes Venäjän valtion pelastusviranomaiset ja tutkijat löysivät hylyn ja nostivat nämä täydellisesti säilyneet suomalaiset graniittijärkäleet ylös merenpohjasta vuonna 2020.

Monelle Iisakin kirkon historiaa tutkivalle herää kysymys aikatautuista: kirkon rakentaminen kesti kaikkiaan peräti 40 vuotta (1818-1858), mutta miten ihmeessä sen massiiviset pilarit pystytettiin niin nopeasti? Salaisuus piilee siinä, että pylväät pystytettiin ennen kuin kirkon seiniä oli rakennettu – kirkko rakennettiin siis valmiiden pylväikköjen ympärille. Alakertaa ympäröivien 48 suuren graniittipylvään pystytysurakka alkoi vuonna 1828, ja se saatiin valmiiksi vain kahdessa vuodessa, vuonna 1830.
Pietarissa jättimäisten pylväiden pystytys tapahtui pelkällä lihasvoimalla, köysillä ja kekseiliäisyydellä. Pylväiden nosto oli niin suuri nähtävyys, että sitä saapui ihmettelemään parhaimmillaan kymmeniätuhansia ihmisiä, mukaan lukien keisari perheineen.

Kirkon ympärille rakennettiin massiiviset, paksun hirsiverkon muodostamat nostoneliöt ja -telineet. Satatonninen pylväs tuotiin telineiden juurelle rullien päällä vaaka-asennossa. Pylvään alapää asetettiin tarkasti tulevalla jalustalleen, ja yläpäähän kiinnitettiin kymmeniä paksuja hamppuköysiä. Köydet johdettiin telineiden huipulla olevien pylpyreiden kautta maassa oleviin suuriin puisiin käsivinsseihin. Yhden pylvään nostoon tarvittiin 128 miestä pyörittämään näitä vinssejä. Työnjohtajan antaessa merkin, miehet alkoivat vääntää vinssejä täysin samassa tahdissa. Ensimmäisen pylvään nousu vaaka-asennosta pystyyn kesti vain 45 minuuttia vuonna 1828. Loput 47 pylvästä nostettiin paikoilleen seuraavien kahden vuoden aikana.

Julkisuudessa puhutaan usein vain näistä 48 päänostojen jättipilarista, mutta todellisuudessa Iisakin kirkkoon tarvittiin kaikkiaan peräti 112 graniittipylvästä, ja ne kaikki tuotiin Suomesta. Esimerkiksi kirkon korkeaala katolla olevan suuren kultakupolin rumpua ympäröivät 24 pienempää, noin 30-40 tonnia painavaa pilaria louhittiin niin ikään Virolahdella (Pyterlahden Hevonniemen ja läheisen Hailniemen alueilta). Ne nostettiin paikoilleen myöhemmin vuonna 1837, kun kirkon runko oli edennyt katon korkeudelle. Virolahti kirjaimellisesti kantoi Pietarin upeimman temppelin raskaimmat osa omilla harteillaan alhaalta aina sadan metrin korkeuteen saakka.

Tästä poikkeuksellisesta pitkästä ja hitaasta rakennusprojektista suomen kieleen jäi elämään tunnettu sanonta:”Rakennetaan kuin Iisakinkirkkoa”. Sitä käytetään edelleen kuvaamaan hankkeita, jotka eivät tunnu valmistuvan koskaan.

Tarinoita Iisakin pylväistä

Pyterlahden louhoksen alueelle muodostui tuhansien asukkaiden työlaiskylä. Pylväät irroitettiin kallioista iskemällä käsiporilla ja moukareilla reikiä kiveen ja pakottamalla se halkeamaan haluttuun suuntaa puukiiloilla, joita turvotettiin vedellä.
Louhokselta kuului yhtäaikainen satojen moukarien metallinen kalske ja huuto, joka kantoi kilometrien päähän merelle. Alueelle saapuvista vierailijoista tuntui usein siltä, kuin he olisivat lähestyneet helvetin sisäänkäyntiä. Kuri työmaalla oli kova, ja kurittomia työläisiä odotti ruoskiminen tai karkotus.

Pylväät kiinnostivat niin Venäjän keisari Nikolai I kuin monia ulkomaisia prinssejä sekä korkea-arvoisia vieraita. He matkustivat Pietarista asti höyrylaivoilla Virolahdelle vain katsomaan jättimäisten pylväiden irroittamista peruskalliosta.

Aleksanteri I:n monoliitti ja 600 sotilaan pelastusoperaatio

Pietarin Palatsiaukiolla seisoo nykyään Aleksanteri I:n muistomerkki (Aleksanterin pylväs), jonka runkona toimiva massiivinen kivipilari on louhittu Hevonniemen kalliosta. Aleksanterin pylväällä oli historiallisen suuri merkitys. Pylväs oli muistomerkki Aleksanterin I:n Napeleonista saamasta voitosta.

Kun arkkitehti Auguste de Montferrandin vieraillessa usein Pyterlahden louhoksella valvomassa Iisakin kirkon pylväiden valmistumista, hän huomasi kalliossa poikkeuksellisen suuren, yli 30 metriä pitkän täysin virheettömän ja halkeilemattoman kohdan. Hän ehdotti tästä kivenjärkäleestä keisari Nikolai I:lle vieläkin suurempaa monumenttia – näin syntyi idea Aleksanterin pylväästä.

Monoliitin (yhtäjaksoinen kivjärkäle) louhintatyöt alkoivat kesäkuussa 1830 ja niitä jatkettiin taukoamatta 15 kuukauden ajan. Nelikulmainen aihio kiilattiin irti kalliosta 19.9.1831. Aihiolla oli painoa yli tuhat tonnia ja se käännettiin kyljelleen puunrungoista, oksista ja havuista kasatun patjan päälle. Kääntäminen tapahtui kymmenen pitkän ja järeän vivun sekä kahdeksan monikertaisen taljan ja käymäkelan eli vintturin avulla.

Nelikulmaista jättiläistä monoliittia pyöristettiin ja muokattiin kuuden kuukauden aikana talvella 1831-1832. Pyöristyksen myötä kivi keveni noin tuhannesta tonnista 600 tonniin. Tämän jälkeen jättimäinen kivi siirrettiin rantaan kesäkuussa 1832. Matkaa louhokselta rantaan oli noin 200 metriä ja aikaa kiven siirtoon meni kaksi viikkoa. Kivi liikkui miesvoimin ja samalla vintturilla, jolla se oli kivi käännetty louhoksella. Kiven siirtämiseen tarvittiin noin 300 työmiestä.

Kun monoliittia siirrettiin 19.6.1832 rannasta proomun kyytiin, alus katastorofi: alus alkoi liikkua ja kallistua laiturin vieressä. Sillaksi asennetut tukiparrut ja -palkit murtuivat kiven painon alla, ja kivi oli vähällä pudota mereen. Jättimäinen kivi jäi jumiin puoliksi laiturin ja kääntyvän laivan väliin ja se oli vajoamassa suoraan merenpohjaan. Onneksi vesi oli matalalla. Laiva osui pohjaa, muttei uponnut kokonaan, eikä rikkoontunut pylvään tipahtaessa proomun reunalle. Haminan varuskunnasta hälytettiin pikavauhtia apuun 600 sotilasta. Sotilaat ja työmiehet tarttuivat paksuihin köysiin ja järeisiin tukkivipuihin toimien kurinalaisesti ja täydellisessä yhteiymmärräryksessä; he vetivät ja kampesivat kiveä yhtä aikaa komentojan tahdissa. Samaan aikaan laiva kiinnitettiin ja tuettiin uudelleen rantaan. Tämän sankarillisen pelastustyön ansiosta monoliitti saatiin proomuun. Kahden höyrylaivan Herculeksen ja Ilmarin vetämä erikoisalus kuljetti sen meriteitse Pietariin. Matka Pietariin kesti neljä päivää, jonne se saapui 1.7.1832.

Tätä kuljetusta varten jouduttiin suunnittelemaan kokonaan uusi erikoisalus, sillä tavalliset proomut olisivat murtuneet monoliitin painon alla välittömästi. Aluksen suunnitteli venäläinen laivanrakennusinsinööri eversti Koskin. Alus oli valtava, matalakulkuinen ja täysin litteäpohjainen proomu, nimeltään ”Pyhä Nikolaus”. Se muistutti enemmän kelluvaa laituria tai laatikkoa kuin perinteistä laivaa.
Proomun sisälle rakennettiin poikkeuksellisen tiheä ja järeä tammipalkkien verkosta. Rungon piti kestää pistemäinen jättikuorma ilman, että alus murtuu keskeltä kahtia. Aluksessa ei ollut omia purjeita tai moottoria, vaan sitä hinasi kaksi höyrylaivaa.

Alla olevat kuvat arkkitehti Auguste de Montferrandin kirjasta.
Monoliitin lastaaminen, kuljetus, nosto ja pystytettynä Pietarin palatsin aukiolla.

Palatsiaukion pohjatyöt: 1 250 paalua, vodkaa ja murtunut jalustakivi

Ennen kuin suuri suomalainen pylväsmonoliitti voitiin nostaa Pietarin Palatsiaukiolle, arkkitehti Montferrandin oli ratkaistava valtava insinööritekninen haaste. Pietari on rakennettu pehmeälle ja soiselle Nevajoen suistomaalle. Jos lähes tuhat tonnia painava monumentti olisi laskettu suoraan maahan, se olisi uponnut liejuun välittömästi.

Ratkaisuksi aukion keskelle lyötiin syvälle maahan tiheäksi nipuksi 1 250 kappaletta kuusimetrisiä, paksuja mäntypaaluja. Paalujen kärjet sahattiin täysin samaan tasoon, ja niiden päälle muurattiin järeä graniittilaattakerros, joka toimi monumentin vankkana pohjana.

Monumentin massiivisen, noin 400 tonnia painavan jalustakiven kohdalla koettiin kuitenkin urakan suurin katastrofi. Kivi tilattiin alun perin Pyterlahden Hevoniemestä, ja sitä louhittiin kuukausia. Kun lohkare saatiin vihdoin irti kalliosta, se osoittautui liian hauraaksi: kiven sisällä ollut piilevä halkeama petti, ja valtava lohkare murtui käyttökelvottomaksi suoraan louhoksella. Työmaa jouduttiinkin siirtämään nopeasti muutaman kilometrin päähän Virolahden Letaniemeen, jonka sitkeämmästä graniitista uusi jalustakivi saatiin onnistuneesti louhittua.

Tämä uusi jättikivi tuotiin Pietariin syksyllä 1831. Kun jalustalohkaretta laskettiin paikoilleen pakkasella, Montferrand käytti muurauslaastissa nerokasta temppua: laastiin sekoitettiin vodkaa ja saippuaa. Tämä esti laastia jäätymästä kovassa talvipakkasessa ja teki siitä niin liukasta, että 400-tonninen järkäle voitiin liu’uttaa ja hienosäätää täydellisesti keskelle 1 250 paalun perustusta odottamaan itse pylvään pystytystä.

Monoliitin siirto satamasta

Kun erikoisalus saapui Nevajokea pitkin Talvipalatsin lähellä sijaitsevalle laiturille, kiveä ei voitu nostaa kärryille, sillä sellaista vaunua ei ollut olemassa. Siirto tehtiin rullaamalla ja vetämällä varta vasten rakennettua puista rataa pitkin:

• Rullausrata (Puulaituri): Satamalaiturilta aina Palatsiaukion keskelle saakka rakennettiin järeä, paksun hirsiverkon kannattelema tasainen puinen rullausrata ja korotettu laituri.
• Tukkirullat: 600 tonnia painava kivijärkäle rullattiin eteenpäin jättimäisten tukkirullien päällä. 
• Käsivintturit (Käymäkelat): Vetämisestä vastasi satojen miesten joukko, joka pyöritti maahan ankkuroituja suuria puisia käsivinttureita (capstans). Kivi liikkui eteenpäin hitaasti mutta varmasti, kunnes se saatiin pystytystelineiden juurelle. 

Pylvään saavuttua Pietarin satamaan sitä ei voitu nostaa kärryille, sillä sellaista vaunua ei ollut olemassa. Siirto satamalaiturilta aukion keskelle tehtiin rullaamalla ja vetämällä varta vasten rakennettua, paksun hirsiverkon kannattelemaa puista rataa pitkin. 600 tonnia painava kivijärkäle liikkui eteenpäin jättimäisten tukkirullien päällä satojen miesten pyörittämien suurten käsivinttureiden avulla, kunnes se saavutti pystytystelineet.

Monoliitin siirto satamasta ja pystytys Palatsiaukiolle

Kun erikoisalus saapui Nevajokea pitkin Talvipalatsin lähellä sijaitsevalle laiturille, 600 tonnia painavaa kivijärkälettä ei voitu nostaa kärryille, sillä sellaista vaunua ei ollut maailmassa olemassa. Siirto satamalaiturilta aukion keskelle tehtiin rullaamalla ja vetämällä varta vasten rakennettua puista rataa pitkin.

• Rullausrata ja tukkirullat: Satamalaiturilta aina Palatsiaukion keskelle saakka rakennettiin järeä, paksun hirsiverkon kannattelema tasainen puinen rullausrata ja korotettu laituri. Kivijärkäle liikkui eteenpäin hitaasti mutta varmasti jättimäisten tukkirullien päällä.
• Käsivintturit (Käymäkelat): Vetämisestä vastasi satojen miesten joukko, joka pyöritti maahan ankkuroituja suuria puisia käsivinttureita (capstans). Kivi liikkui eteenpäin, kunnes se viimein saavutti aukion keskelle pystytetyt telineet.

Itse pystytys tapahtui periaatteeltaan samalla tavalla kuin Iisakin kirkon pylväillä muutamaa vuotta aiemmin, mutta huomattavasti järeämmässä mittakaavassa. Aukion keskelle, 1 250 paalun ja vodkalaastilla tasatun jalustakiven ympärille, rakennettiin jättimäinen, 47 metriä korkea puinen nostoteline. Telineiden ympärille asennettiin kehään 60 suurta käsivintturia.

Nostotyö oli ennennäkemätön voimannäyte, johon osallistui 3 000 miestä – pääosin sotilaita ja kokeneita työmiehiä. Jokaisen vinssin luona oli oma työnjohtajansa, ja koko valtava joukko liikahti eteenpäin täydellisessä tahdissa yhden ainoan merkinantotorven puhalluksesta. Järjestelmä oli niin täydellisesti laskettu, että 600 tonnin painoinen suomalainen graniittijättiläinen nousi maasta pystyyn ja asettui suoraan jalustalleen vain 1 tunnissa ja 45 minuutissa elokuussa 1832. Pylvästä ei ole kiinnitetty jalustaansa millään pulteilla, vaan se seisoo paikallaan pelkästään oman valtavan painonsa ansiosta. Monoliitin korkeus on 25,5 metriä ja läpimitta 3.66 – 3,19 metriä. Muistomerkki avattiin 30.8.1834 järjestetyssä sotilasparaatissa.

Louhoksen työvoima, ankarat työtavat ja kuri

Työolot louhoksella olivat erittäin raskaita, vaarallisia ja kurinalaisia. Kaikki tehtiin ihmisvoimin, käsin ja alkeellisilla työkaluilla. Työpäivät olivat 12-16 tuntia pitkiä, ja töitä tehtiin taukoamatta kahdessa tai kolmessa vuorossa – yöllä työmaata valaistiin suurilla nuotioilla ja päreillä.
Raskainta louhintaa ja kiven muotoilua tehtiin keväästä syksyyn, mutta talvellakaan työt eivät pysähtyneet: silloin keskityttiin siirtämään valmiita kiviä lumella ja jäällä, mikä oli rullia helpompaa.

Työmaalla oli tiukka jako suomalaisten ja venäläisten välillä:

• Venäläiset: 1700-luvulla ja Iisakin kirkon urakan alussa louhoksella työskenteli satoja, enimmillään noin 500-100 venäläistä. He olivat pakkotyövankeja, rangaistusvankeja sekä kruununtalopoikia (Venäjän valtion omistamia maaorjia), jotka oli määrätty louhintatöihin veronmaksun sijaan. Alueella oli myös venäläisiä sotilaita vartijoita ja raskaissa kantotöissä. Vankien elämä oli kurjaa. He asuivat hirsiparakeissa, jotka olivat pitkiä, ahtaita ja tunkkaisia. nukkuen riveissä puulavereilla Hevonniemellä. Ruoka oli huonoa ja kurinpito säälimätöntä ruoskarangaistuksineen. Venäläiset työmiehet ja sotilaat asuivar suurissa, valtion rakentamissa hirsiparakeissa. Ne olivat pitkiä ja ahtaita rakennuksia, joissa miehet nukkuivat riveissä puupuolilla (lavereilla). Parakkien keskellä oli suuri venäläinen uuni, joka piti rakennuksen lämpimänä talvella ja jossa kuivatettiin märkiä työvaatteita. Ilmanlaatu parakeissa oli hikisten vaatteiden, tupakansavun ja kenkien vuoksi erittäin tunkkainen. Raskasta työstä ei selviä ilman ruokaa. Venäläiset ostivat ruokansa yhdessä muodostamissaan ryhmissä eli artelleissa. Ryhmä palkkasi keskuudestaan kokin, joka valmisti heille ruoan suuressa padassa. Ruokavalion perusta oli venäläinen kaalikeitto, johon laitettiin runsaasti sipulia ja perunaa sekä ruoan kanssa syötiin suuria määriä hapanleipää. Kalasta saatiin proteiinia sekä tattaripuurosta. Lihaa syötiin harvoin, useimmiten vain suurina juhlapyhinä. Venäläisille tee oli elintärkeää ja parakkien nurkissa porisi aina kuuma samovaari, ja teetä juotiin sokeripalan läpi uupumuksen karkoittamiseksi.
  Venäläisten vapaa-aika oli paljon rajoitetumpaa ja tiukemmin valvottua, jolloin he olivat työnjohdon ja vartijoiden silmälläpidon alaisina. Alueelta ei saanut poistua ilman lupaa, pelkona oli jotta miehet eivät karkaisi takaisin Venäjälle. Vapaa-aika kului laulaen kotiseudun kaihoisia lauluja ja saunoen. Venäläisille työläisille erittäin tärkeitä olviat ortodoksisen kalenterin suuret juhlapyhät (pääsiäinen ja nimipäivät). Louhokselle rakennettiin oma ortodoksinen rukoushuone, jossa miehet kävivät pyhinä jumalanpalveluksissa. Toinen, vielä suurempi venäläinen kirkko rakennettiin työläisille aivan vieressä sijaitsevaan Sittasaareen (joka tunnetaan nykyään nimellä Huvisaari).

• Suomalaiset: Aluksi suomalaisia oli vähemmän, mutta Iisakin kirkon ja Aleksanterin pylvään myötä heidän määränsä nousi useisiin satoihin ja 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella heitä työskenteli alueella yli 1000 suomalaista kivenhakkaajaa ja ammattilaista. Pääosin he olivat Virolahden, Miehikkälän, Säkkijärven ja muiden lähikuntien miehiä. Suomalaiset olivat palkattuja vapaatyöläisiä tai itsenäisiä urakoitsijoita, jotka asuivat kotonaan tai vuokrasivat huoneita ja sänkysegmenttejä. He olivat mestareita ”graniitin” lukemisessa eli oppivat nopeasti hyödyntämään kiven luonnollisia syitä. Tämän vuoksi he saivat parempaa palkkaa ja toimivat usein työnjohtajina (kivivoudeina) venäläiselle työryhmille. Suomalaiset saivat liikkua vapaasti työpäivän jälkeen. Sunnuntai oli heille ehdoton lepopäivä kirkkolain vuoksi. ja monet suuntasivat kirkkoveneillä perheidensä luo.
  Lauantai-iltaisin palkkarahat saattoivat kuitenkin palaa viinaan ja korttipeleihin, ja Virolahden käräjäpöytäkirjat kertovatkin louhoksen lipeillä sattuneista rajuista kapakkatappeluista.
  Osa palkkarahoista kului ruokaan, jota ostettiin työläiskylän kaupasta tai lähialueen maanviljelijöiltä. Suomalaiset söivät usein itsenäisesti tai omissa pienissä ryhmissään. Ruoka koostui ruisleivästä. voista, suolasilakasta ja sianlihasta (läskistä), joka säilyi hyvin ilman kylmälaitteita. Juomana käytettiin maitoa tai piimää.

Sekä suomalaiset että venäläiset rakastivat saunomista. Louhosalueella oli suuria yhteissaunoja, joissa pestiin pois viikon aikana kertynyt kivipöly ja noki. Sauna oli tärkeä myös lihashuollon kannalta raskaan takomisen jälkeen.

Tapaturmat ja sairaudet olivat jokapäivää

• Tapaturmat ja vammautumiset: Louhoksen työhön kuului suuria terveysriskejä, joista suurin oli kivipöly. Kivenhakkaajat hengittivät pölyä päivittäin, minkä vuoksi monet sairastuivat nuorena kivipölykeuhkoon (silikoosiin) ja kuolivat varhain. Tautia kutsuttiinkin kivenhakkaajien taudiksi.
  Luunmurtumat, murskautuneet raajat ja kivenlohkareiden alle jäämiset olivat arkipäivää. Lisäksi kivien hakkaamiseta lentävät kivensirut aiheuttivat paljon silmävammoja ja sokeutumista.
  Jatkuva satojen moukareiden ja talttojen metallinen kalske vaurioitti miesten kuuloa pysyvästi.

• Huonot elinolot ja kulkutaudit parakeissa: Venäläisten asuessa ahtaissa ja tunkkaisissa parakeissa likaisilla vaatteilla olivat otollinen alusta kulkutaudeille. Louhoksella levisi säännöllisesti erilaisia kuumetauteja sekä vakavimpia epidemioita, kuten tuberkuloosia, koleraa ja lavantautia. Taudit tarttauvat nopeasti huonon hygienian takia. Huonoravitsemuksellien ruoka eli vitamiinien puute heikensi miesten vastustuskykyä entisestään.

Sairastuneiden hoito oli alkeellista, louhoksen ankarassa kurissa miesten oletettiin tekevän töitä niin pitkään kuin jalat vain kantoivat. Varsinkin venäläisten vankien kohdalla kuolleisuus oli suurta ja menehtyneiden tilalle tuotiin Venäjältä yksinkertaisesti uusia miehiä.

Minne kuolleet haudattiin? Tiukkojen uskonnollisen sääntöjen vuoksi 1800-luvun alkupuolella ja puolivälissä, jolloin kirkon pylväitä ja monoliittia louhittiin luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset venäläiset piti haudat erikseen. Menehtyneet suomalaiset kuljetettiin Virolahden luterilaiseen kirkon hautausmaalle siunattuun maahan. Venäläisten kohdalla kohtelu oli karumpaa. Korkea-arvoisemmat upseerit ja työnjohtajat vieriin Haminan ortodoksiselle hautausmaalle. Varsinkin silloin, kun ahtaissa parakeissa puhkesi maaorjissa ja vangeissa rajuja kulkutautiepidemioita, vainajat haudattiin kiireesti ja tartuntavaaran vuoksi nimettöminä louhoksen edustan lähisaariin, kuten Sittasaareen (nyk. Huvisaari) tai Korpisaareen. Nämä merkitsemättömät hätä- ja joukkohaudat ovat jo ajat sitten peittyneet luonnon alle.

Työtavat

Ensin suomalaiset työnjohtajat etsivät kalliosta kohdan, jossa ei ollut halkeamia. Tämän jälkeen kolmen miehen poraus työryhmä alkoivat porata kallioon käsin reikäriviä. Yhtä pitkää rautatankoa (poraa) piteli yksi mies samalla pyörittäen tankoa, kun kaksi miestä löi siihen vuorotellen raskaalla moukarilla.
Iisakin kirkon kaltaisissa pylväissä porattiin myös reikiä vaakariviin aihioiden alle. Lisäksi pylväiden päät olivat irroitettava emäkalliosta.

Reikärivin valmistuttua, reikiin lyötiin kuivia puisia kiiloja. Kiilojen päälle kaadettiin jatkuvasti vettä. Puun imiessä itseensä vettä, se laajeni valtavalla voimalla ja pakotti peruskallion halkeamaa siististi halutusta linjasta. Toisinaan käytettiin myös rautaisia kiiloja, joita lyötiin vuorotellen jättimäisillä lekoilla, kunnes kuului pamaus ja kivi irtosi.

Satatonnisen lohkareen irrotessa, alkoi kivenhakkaajien tarkkuustyö. He naputtelivat kiven pintaa pienemmillä vasaroilla ja taltoilla viikkojen ajan, kunnes särmikäs lohkare muuttui täydellisen pyöreäksi pylvääksi.

Pylväiden haluttiin kiiltävän kuin peili. Kiillotus tehtiin louhoksella hankaamalla kiven pintaa käsin käyttäen apuna vettä, hieno hiekkaa ja erikokoisia hiontakiviä. Tämä vaati kuukausien uuvuttavan työn.

Keisariajan loputtua, venäläinen vankityövoima poistui kokonaan ja Pyterlahdesta tuli puhtaasti suomalainen kivityöläisten ja heidän perheidensä asuttama vilkas teollisuuskylä.

Virolahden graniitin käyttö Suomessa

Vaikka suurin osa kivestä vietiin keisariaikana Pietariin. Virolahden pyterliitillä (tunnetaan maailmalla nykyään kauppanimellä Carmen Red) on koristeltu useita tunnettuja historiallisia ja uudempia kohteita myös kotimaassa:

• Suomen Yhdyspankin (SYP) entinen pankkitalo Oulussa on koristeltu tällä näyttävällä kivellä.
  
• Pro Patria -muistomerkki Valkealassa (Kouvolassa) on valmistettu tästä samaisesta punaisesta graniitista
  
• Nykyaikaiset julkisivut ja arvokiinteistöt. Kiveä louhitaan yhä Virolahdella, ja sitä käytetään nykyisin suomalaisten liikerakennusten julkisivuissa, hotellien aulatiloissa, lattioissa sekä laadukkaina keittiötasoina ja hautakivinä.
  
• Paikalliset muurit ja rakenteet Kaakkois-Suomessa: Virolahden ja Haminan alueilla kiveä on käytetty paljon vanhojen talojen kivijaloissa, silloissa, laitureissa ja rannikon puolustusrakenteissa.

Syyskuussa 2024 Virolahden pyterliitti valittiina ensimmäisenä suomalaisen luonnonkivenä viralliseen kansainväliseen maailman kultturiperintökivien luetteloon (UGS Heritage Stones)

Louhos nykyään

Louhosalue on ajan saatossa saanut kasvillisuutta ylleen ja luonto korjannut työn jälkiä. Käydessäni itse louhosalueella, minulle ei todellakaan valjennut – ennen kuin perehdyin tähän kirjoitukseeni – kuinka valtavasta alueesta ja väkimäärästä täällä on aikoinaan ollut kyse. Kuinka suuri työmäärä, hiki ja veri sisältyykään noiden kivien jäännöksiin.

Paikalliset asukkaat toki ovat aina tienneet louhosalueen, vierailleet siellä ja kertoneet tarinoita eteenpäin. Itsekin olin kuullut tarinoita louhoksesta ja Iisakin kirkon pylväistä sekä jättiläis monoliitin onnettomuudesta. Minusta onkin erittäin hienoa, että Pyterlahden louhosta kunnostettiin vuosien 2019-2022 välisenä aikana, Tuolloin alueelle tehtiin kulkua ohjaavia reittejä ja rakenteita. Opastusta parannettiin uusien infotaulujen ja kylttien avulla. Niistä jokainen vierailija voi nyt lukea alueen historiasta tekstein ja kuvin.

Vinkki löytöretkeilijälle: Mitä maastossa voi vielä nähdä?
Louhosalueella kannattaa liikkua silmät auki, sillä metsän ja sammaleen kätköistä voi yhä löytää konkreettisia merkkejä keisariajan suururakasta. Rannoilla on yhä nähtävissä kivisten lastauslaitureiden jäänteitä – juuri niitä, joiden luona satojen tonnien järkäleitä kammettiin laivoihin. Lisäksi suojaisimmilta rinteiltä ja tasanteilta voi tarkkasilmäinen löytää vanhojen asuinparakkien ja konttorirakennusten kivijalkojen pohjia. Nämä sammaloituneet kivirakenteet ja tasannekuopat ovat hiljaisia todistajia täällä aikoinaan vallinneesta vilkkaasta työläiskylästä.

Osoite ja saavutettavuus:

• Osoite: Pyterlahden louhos, Hevonniementie 208, 49900 Virolahti

• P-paikka: Alueella on pysäköintialue ja hyvät opasteet.

• Helppo reitti: Paikka on suhteellisen helppokulkuinen, kun lähtee P-paikalta heti oikealle valmiita, kunnostettuja reittejä pitkin.

• Toinen reitti louhokselle: P-paikalta voi myös jatkaa matkaa tietä pitkin eteenpäin ja koukata sieltä polulle, josta pääsee portaita pitkin ylös kallioille katselemaan louhosaluetta ylhäältä käsin.

Lähteet:

• Visit Virolahti
• Wikipedia
• Ilta-Sanomat
• Yle
• Museovirasto / Finna

Artikkelin piirroskuvat:

• Auguste de Montferrand: Plans et détails du monument consacré à la mémoire de l’Empereur Alexandre
  (suom. ”Suunnitelmat ja yksityiskohdat keisari Aleksanterin muistolle pyhitetystä monumentista”). Kirja julkaistiin Pariisissa vuonna 1836.

Teksti ja kuvat ©Reiskat ja Reppu. Kaikki oikeudet pidätetään.