Meri houkuttaa,
kutsuu kulkijaa,
luontoon kulkemaan.
Metsä kutsuu,
tuoksuu puu,
hymyyn käypi suu.
Luonnossa mieli rentoutuu.

Yön jäljillä maa oli valkoinen, näkymä ulos oli sumuinen. Lämpötila nollassa ja tuuletonta. Mikä sen parempi ilma oli lähteä ulkoilemaan. Aurinkoa ei näkynyt, mutta ei sadettakaan. Seurakseni sain Neiti N ja koiran. Kohteeksemme otimme Hanikan luontopolun.

Hanikka kuuluu Soukan kaupunginosaan läntisessä Espoossa, meren rannalla. Hanikka on erotettu Kaitansin tilasta ja merkittiin omaksi tilakseen 1909-luvulla. Maarekisterissä se sai nimen Hanikka Udd. Tila Hanikka muodostui tasan 100 hehtaarin kokoisesta maapalasta Kaitvikenin eteläpuolelta. Kaitvikeniin pistävässä niemessä olleet kalastastustorpan rakennukset ovat hävinneet. Google-kartasta huomasin, että nimi Hanikka esiintyy Kaitalahden lintutornin kohdalla olevassa pienessä niemessä, liekö kysymys samasta Hanikan entisestä tilasta 1900-luvun alusta.

Autoille on hyvä parkkipaikka, joka palvelee kesällä myös uimarannan kävijöitä. Parkkipaikalta luontopolun opasteviitta johdattaa metsään. Kävelimme hetken isompaa kuntoradan polkua, mutta koirakielto pakotti meidät laskeutumaan tielle ja siitä polku vei meidät merenrantaan. Myöhemmin huomasimme, että kielto tarkoittaa talvista aikaa, kun ladut ovat käytössä.
Merenrannalta näkyvyys merelle oli huono, näkymä sekin, erilaista kuin aurinkoisena päivänä. Sumusta huolimatta ilmassa kuului linnunlaulu. Kaunista liverrystä, joka toi keväisen riemun sieluun. Kohta kevät saapuu.

Meren rantaa pitkin kävelimme ensimmäisiä pitkospuita pitkin. Yllättävän hyvin pysyttiin lankuilla, kun lumi oli näille sulanut ja jäänyt kiinni. Muuten olisimme kaksi kertaa miettineet, olisimmeko jatkaneet matkaa.

Pitkospuut johdattivat meidät tielle, Matasaareen menevälle tielle. Matasaari on pieni Suvisaaristoon kuuluva saari, jonka erottaa mantereesta pieni silta. Matasaaressa toimii leirikeskus, jossa on myös kappeli.  Matasaaren muut tilat ovat päärakennus, majoitustilat ja sauna. Päärakennus on vuodelta 1800-luvun alusta, ja on toiminut aikoinaan kansakouluna. Nykyisin Leirikeskuksen tiloja voi vuokrata erilaisiin juhlatilaisuuksiin ja kappelissa voi suorittaa kasteita, vihkimisiä jne.

Kivaa metsäpolkua pitkin jatkoimme matkaa ja tultiin lintutornille. Lumisilla poluilla näkyi askelten jälkiä, joita seuraamalla etenimme mukavaa tahtia. Polku taitaa olla paksupolkupyöräilijöiden suosiossa, kun kohmettuneiden renkaanjäljien ylitse yritimme nilkat notkuen kävellä.

Metsän poluilla saavuttiin siis Kaitalahden niemeen, Hanikan niemeen. Lintutorni näytti huteralta, mutta korkeanpaikan kammoinen uskalsi nousta, kun kuitenkin torni oli sen verran matala.

Saavuimme pitkospolulle, jonka toisella puolella oli asutusta. Toisella puolella oli ruovikkoa. Pitkospuut jatkuivat ja jatkuivat. Välillä ne olivat hyvät kulkea, välillä sulat kohdat olivat liukkaat. Tarkasti tepsutellen piti kulkea, ettei pudonnut pitkopuilta kosteikkoon. Päällä oli ohut kerros rikkoutunutta jäätä. Koira kulki edellämme tien näyttäjänä.

Etelässä on satanut paljon vettä,  jonka huomaa kohonneena vedenpintana. Edellisen viikon pakkaset olivat jäädyttäneet kosteita paikkoja. Muuten nämäkin puut olisivat veden vallassa.

Loppuihan vihdoin ne pitkospuut, hihkuimme, mutta vielä mitä. Ylitimme pienen hiekkatien ja polku jatkui taas pitkospuille. Onneksi puita ei ollut pitkälti ja polku jatkui Soukanväylän alta alikulkutunnelin läpi ja kaartoi oikealla kohti kallioita. Vähän jänskätti lähteä lumisia kallioita nousemaan, mutta laitoimme pelot taskuun ja kohti kallioita. Seurasimme muiden tekemiä jälkiä, jotka toimivat polun ohjaajina.

Tuolla kallioilla ollessa ei ihan heti tule mieleen, että vanhoilla rannoilla kävellään. Mutta niin vain oltiin. Ei toki ihan äskettäin, vaan 12 000 vuotta sitten tuokin rinne oli veden vallassa. Tuosta rinteestä löytyy Litorinameren rantakivikkoa noin 3500 vuoden takaa. Rantakivikko on osin peittynyt karikkeen alle. Espoosta löytyy useita muinaisrantoja eli  pirunpeltoja. Vanha kansa uskoi pirujen viskelleen kivet kasaan, siksi nimitys pirunpelto.

Rinteeltä laskeuduttiin kuntoradalle, josta viitta jonkin matkan päästä osoitti meitä takaisin metsään. 
Saavuimme kolmen polun risteykseen, mutta emme nähneet merkkejä. Pyörimme ja katselimme, kunnes nainen koirineen tuli vastaan ja hän ystävällisesti neuvoi meitä mihin suuntaan polku jatkuu. Suunta ei vaikuttanut olleenkaan mukavalle, kun se oli melko jyrkkä rinne jäisine kallioineen. Onneksi kallion sivussa oli sen verran risukkoa, että pääsimme välttämään liukkaan kallion.

Hengissä selvittiin mäen päälle, keuhkot huutaen viimeistä päivää. Hyvä syy oli pysähtyä vetämään henkeä, kun otti kuvan mäen päältä.
Matkaa jatkettiin ja tuli hauska sattuma eteen, kun luonto ohjaa meitä ihmisiä metsään. Nainen sinisessä takissa nauraen housuja nostellen tuli meidän kohdalle metsästä ja tuumasi, että puskapissilla olin. Mies oli vahdissa, mutta eri suunnalla mistä tulimme. Nauraen, siinä totesimme, että näin se menee, itsekin joskus yllätettynä tulleena samaistuin naisen kohtaloon.

Yksi suurimmista Espoon siirtolohkareista on tämä Hanikan siirtolohkare. Se on kotoisin Viipurin rapakivigraniittialueelta. Lohkareen paino on noin yli 200 tonnia ja se on kulkeutunut tälle paikalle noin 12 000 vuotta sitten.

Siirtolohkareen jälkeen ylitimme Soukanväylän ja painumme taas metsään ja yllätys, yllätys, pitkospuille. Maaston vaihteluna kallioilta suoalueelle. Mustikan ja suopursujen varvut nousivat vihreinä kuin odottaen auringon valoa puhkeakseen kasvuun. Vielä oli Hanikan kallioiden ylitys.

Etelä-Espoon graniittiset kalliomäet ovat jääneet ympäristöään korkeammalle. Kallioiden pintaan on jääneet virtaussuunnan mukaisia uurteita jääkauden jälkeisiltä ajoilta.

Saavuimme tienhaaran, jossa oli viitta muinaishaudat. Ei näkynyt keltaisia palleroita, vaan näimme portaat, jotka johdattivat kalliolle. Tuumasta toimeen ja kallioille. Näkymät olivat hienot, kuten yleensä kallioilta katsoessa, sopivan korkeuseron saavuttaessa.

Tämä mukava yllätys sattui sopivasti tämmöisen muinaushautojen ja muiden historiallisten muistojen jalanjälkien kulkijalle. Siirtolohkare ja muinaushaudat kruunasivat tämän luontopolun. 

Kalliolla sijaitsee kaksi muinaushautaa. Ne sijaitsivat lähekkäin. Haudat ovat tehty kallion laelle noin 3000 vuotta sitten. Merenpinta oli tuolloin 15-20 metriä nykyistä ylempänä.

Vanha kansa uskoi hiiden väen asuneen näissä kiviröykkiöissä eli hiidenkiukaissa. Hiisi on tarkoittanut alunperin pyhää lehtoa, mutta kristinuskon leviämisen myötä sana alkoi tarkoittaa pakanallista henkiolentoa ilkeää haltijaa tai peikkoa.

Luontopolku oli mielenkiintoinen ja mukava kulkea sumuisesta ilmasta huolimatta. Vaativa kylläkin riippuen toki vuodenajasta tai säästä. Liukkailla keleillä tuonne ei kuitenkaan haluttaisi mennä. 

Meille tuli matkaa 7,1 km, vaikka reitin pituuden on kerrottu olevan noin 5 km. Toki teimme mutkia matkaan. Näkemistä riittää ja maaston vaihtelevuus tekee reitistä mielenkiintoisen. Kesäisellä säällä eväät mukaan ja kalliolle niitä nauttimaan. Luonnon rauhaa ja metsän hiljaisuutta riittää. Suositus reitille, mekin ajattelimme käydä reitin kulkemassa myös muina vuodenaikoina. Reitti on suosittu ulkoilureitti, mutta varmaan sää teki tepposet ihmismielelle ja saimme pääosin kulkea aivan rauhassa.

Hanikan luontopolku
Suvisaarentie
02360 Espoo 

Pysäköinti
Hanikan kuntoradan parkkipaikka, Suvisaarentien varrella.

Kulkeminen on vaativaa: Pitkospuita, poluilla juurakkoja, kallioille nousuja ja laskuja. Kalliot voivat olla liukkaita.

Kuvat©2020. Reppu ja Reiskat. Kaikki oikeudet pidätetään.