Kangasalan kirkon ulkoseinässä on verikivi, joka vuotaa verta. Verikiveen liittyy perimätarina Kuussalon Kaarinasta. Kaarina, talonpoikaisnainen, asui Kuussalon kylässä Kangasalla. Nuori aatelismies iski silmänsä kauniiseen Kaarinaan ja rakastui häneen sydänjuuriaan myöten. Miehen suku ei voinut hyväksyä nuorten suhdetta. Olihan täysin käsittämätöntä 1600-luvulla talonpoikaistytön ja aatelismiehen avioliitto. Säätyerot olivat vallalla ja miehen suku sai juoniteltua Kaarinan noidaksi ja näin päästäisiin Kaarinasta eroon. Noitavainot oli keskiajalla pahimmillaan ja noitien tai noidiksi epäiltyjen kohtalona oli kuolemanrangaistus. Näin Kaarinan kohtaloksi tuli määräys tulla mestattavaksi. Ennen kuolemaansa Kaarina ilmoitti, että mestauskivi tulisi vuotamaan verta ikuisesti todisteena hänen syyttömyydestään.

Kaarinan tarina on kulkenut vuosisatojen ajan sukupolvelta toiselle kansan keskuudessa näihin päiviin saakka. Kuitenkaan Kuussalon Kaarinasta, tarinan päähenkilöstä, ei ole löydetty mitään tietoja asiakirjoissa. Tosin voimme ajatella tarinassa olevan jotain totuuden perää johon tukeutua ja ajatella esimerkiksi Kaarinan nimen muuttuneen aikojen saatossa. Tai naisesta, joka on tuomittu noituudesta, hänestä ei ole haluttu tehdä merkintöjä asiakirjoihin. Eihän noitia ei edes haluttu haudattu siunattuun maahan. Sekin voi olla syy siihen ettei merkintöjä löydy.

Kangasalan kirkko on rakennettu 1760 ja kirkon seinään on muurattu Kaarinan mestauskivi eli verikivi. Kivi oikeasti vuotaa verta vesisateella. Miksi se vuotaa verta? Kiven on todettu olevan rapakiveä ja vesisateella siitä valuu ruskeaa ruostetta, joka näyttää aivan vereltä.
Kangasalan vaakunassa on seitsemän punaista pisaraa, jotka symboloivat verta vuotavaa kiveä. Olisko kuitenkin perinnetarussa hitunen totta?

Oskar Uotila on kirjoittanut runon Kuussalon Kaarinasta, joka julkaistiin Maamme-lehdessä 14.6.1890.

Nuor’ Kaarina, Kuussalon kukkainen –
Niin kertoi Mummoni kerta –
Oli Immyt tuuheatukkainen. –
Taru uhkuu syyttömän verta.
Tuon kauniin Kaarinan seudullaan
Moni alkoi noidaksi luulla,
Niin loitsi hän miehet katseiltaan. –
Taru neidon on rattosa kuulla.
Hovin aatelisknaapeista uljain,
Klaas,Näki impyen messussa kerta;
Hän katsoi neitiä ja katsoi taas. –
Taru uhkuu syyttömän verta.
Klaas ratsasti kirkolta Kuussalohon.
Ken ois sitä saattanut luulla:
Hän aneli immyttä aviohon. –
Taru neidon on rattosa kuulla.
Isä knaapin tästä on vimmainen:
”Peri poikani noidan merta;
Mut noidan saatan ma syytteesen;
Rikos tahraa aatelisverta!”
Niin Kaarina noitana tuomittiin.
Et voi sitä tehdyksi luulla:
Hän Kalmankankaalla mestattiin. –
Taru neidon on kauhea kuulla.
Ja mestauspaadella Kaarina
huusAvuks taivasta, maata ja merta:
”Oi salliman vallat! mik’ onnettomuus.
Te vaaditte syytöntä verta!”
”Niin totta kuin mieleni puhdas on,
”Hän parkasi kurjalla suulla,
”Tää paasi mun vertani vuotakohon!” –
Taru neidon on kauhea kuulla.
Mut pöövelin paasi se paikan sai
Kivikirkon seinähän kerta;
Punapaatosen siin’ olet nähnyt kai:
Yhä vuotaa se Kaarinan verta.

– Oskar Uotila –

Kuvat ©Reiskat ja Reppu. Kaikki oikeudet pidätetään.