On täällä patsaat komeat
Oudot, ihmeelliset
hauskat ja erikoiset.
Patsaita ylöspäin ja alaspäin
Maassa mahallaan
Jalat pystyssä
hassut ilmeet kasvoillaan.
Lapsia, aikuisia,
eläimiä.
Täällä on katseltavaa
paljon ihmeteltävää.


Parikkalan patsaspuisto on todella erikoinen, siksi myös erittäin viehättävä paikka tutustua yhden miehen, Veijo Rönkkösen erikoiseen ja ainutlaatuiseen harrastukseen sekä taiteelliseen toteutukseen. ”Talo ilman puutarhaa on kolkko paikka asua”, Veijon on todettu sanoneen. Puutarha ja patsaat olivat Veijon harrastus ja elämäntyö. Ensimmäisestä palkastaan 16-vuotiaana hän osti kymmenen omenapuun tainta ja näin hänen rakas puutarha harrastustuksensa alkoi. Veijo kävi myöhemmin kansanvalistusseuran puutarhatutkinnon kirjeopistossa. Hän aloitti patsaiden teon ja hänellä oli toiveena, että puutarha ja patsaat olisivat yhtä. Puutarha alkoi täydentyä betoniveistoksilla, Irvikuvamainen mies vuonna 1961 ja seuraavana vuonna Kaislahametyttö, Käärmeentappaja ja Reikäenkeli.
Patsaspuisto oli Veijo Rönkkösen yli 50 vuotta kestäneen taiteellisen työn tulos. Veijo Rönkkönen rakensi patsaspuiston työnsä ohessa työskennellessään eläkelöitymiseensä saakka Simpeleen kartonkitehtaalla kolmivuorotyössä massamiehenä. Patsaspuisto sisältää puutarhan sisällettynä 560 erilaista patsasta.

Kirjoittaessani tätä blogia ja selaillessani netistä tietoa Veijosta, minulle tuli tarve tietää hänestä ja hänen taiteestaan enemmän, joten kipaisin lainaamassa Veijon elämänkertakirjan. Minua kosketti syvästi Veijon elämä, miten tietyt asiat muovaavat meistä semmoisen ihmisen kuin olemme. Uppouduin täysin hänen elämäntarinaansa ja tietty surumielisyys nosti päätään. Luulen, että Veijon kaltaisia ihmisiä on paljonkin, herkkiä ja satutettuja, sodan jälkeisen ajan kasvatteja. Vanhemmat eivät osanneet antaa lapsilleen sitä tukea ja hellyyttä mitä nämä olisivat kaivanneet. Isät eivät osallistuneet lasten elämään, koska he olivat monesti traumatisoituneita sodasta. Monet miehet turvautuivat alkoholiin käsitelläkseen patoutuneita tunteitaan. Olisipa kaikki olleet Veijon kaltaisia, jotka purkivat sisäisiä ongelmiaan ja puhumattomuuttaan taiteen turvin. Maailma oli vielä tällöin erilainen, eikä tarjolla ollut riittävästi ammattiapua ahdistuneisuuden purkamiseen, eikä sitä arvostettukaan.

Veijo Rönkkönen syntyi 25.2.1944 Parikkalassa perheensä nuorimmaksi lapseksi. Hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa ja veli. Koti oli köyhä ja ilmapiiri kodissa oli ankara, jota varjosti äidin tyytymättömyys kaikkeen ja kaikkiin. Lapsilla ei ollut muuta arvoa kuin työnteko. Mistä äidin tyytymättömyys johtui, ei se minulle selvinnyt, oliko se luonnevika vai köyhyydestä johtuvaa, hänen omasta lapsuuden kodistaan vai työn täyteisestä elämästä.
Elettiin sodan jälkeistä aikaa, jossa Suomelta otettiin Neuvostoliitolle laajoja maa-alueita. Uusi raja kulki Veijon kotinurkilta vain 2-3 kilometrin päässä. Sodassa olleet miehet olivat harvasanaisia, kuten Veijon isäkin, eivätkä ottaneet osaa lasten kasvatukseen. Tarttuiko kodin synkkä ilmapiiri iloiseen pikkupoikaan saaden aikaan synkeän pojan, jonka kasvoilta hymy hyytyi. Veijosta kasvoi iloton poika. Kun kodin askareista jäi aikaa itselleen, kesäisin Veijo tykkäsi käydä uimassa ja kuljeksia metsissä.
Metsiin oli jäänyt sodan jäljiltä erilaista romua, josta Veijo oli hyvin kiinnostunut. Nelivuotiaana hän keräsi romua metsistä ja nosteli romua” teokseksi” kiviaidan päälle. Naapurin Sokeron Sandra oli kehunut pojan työtä hienoksi, joka vaikutti koko Veijon loppuelämään. Miten pieni hyväksyntä ja kehuva sana voi vaikuttaa lähtemättömästi ihmisen sieluun. Pieni kaunis sana, hieno!
Veijo oli yksinäinen, vaikka koulussa oli muutamia kavereita, kuitenkaan näitä kavereita hän ei voinut kutsua kotiinsa leikkimään, sillä leikkikalujen puutteen ja äidin epäystävällisen tiuskimisen takia asia oli täysin mahdoton. Köyhyys ja muita huonompi vaatetus tuottivat epävarmuutta. Kaikki kaverisuhteet Veijo katkaisi sairastamansa sikotaudin jälkeen 12-vuotiaana. Tauti oli saanut Veijon kivekset tulehtumaan ja turpoamaan. Tästä alkoi Veijon koulukiusaaminen. Häpeän tunne oli niin suuri, että Veijosta kasvoi syrjäänvetäytyvä nuori.

Veijo jäi kotiin asumaan sisarusten muuttaessa muualle, he kouluttautuivat ja perustivat perheitä. He eivät tunteneet kaipausta palata takaisin kotiseudulleen ja näin he katosivat Veijon elämästä. Veijo yritti pyristellä omaan itsenäisyyteensä, siinä onnistumatta. Haut kolme kertaa opiskelemaan ammattikoulun metallilinjalle, tuottivat pettymyksen toisensa perään. Hän jäi kotiin. Elämä ei ollut helppoa äidin kritisoidessa kaikkea ja samalla isän sairaudet vain pahenivat. Elämä oli yksinäistä.
Veijo oli lapsuudesta saakka nauttinut uimisesta, joten nuorena miehenä hän nosteli uimapaikaltaan savea. Hän muotoili savesta miehen pään ja muita pieniä saviesineitä. Nämä olivat alkusoittoa Veijon tulevaan patsaspuistoon. Veijo oli kiinnostunut muovailusta, mutta äidistä se oli turhuutta ja ajanhukkaa. Kuusitoista vuotiaana hänet palkattiin kartonkitehtaan prässipojaksi kymmenen kilometrin päästä kotoa. Matkat taittuivat polkupyörällä. Työn muututtua vakituiseksi kolmivuorotyöksi elämästä oli hallitumpaa ja arki sai tietyn säännöllisyyden.

Betoninen veistoskausi alkoi vuonna 1961 Irvikuvaisen miehen hahmona, joka oli muottiin valettu. Seuraava, Kaislahametyttö, oli jo vapaammin tehty, sillä Veijo piti muottin valamista vaikeaksi hallittavaksi. Kaislahametytön hän teki ohuista betonikerroksista kerros kerrokselta. Veistoksia alkoi syntyä tasaiseen tahtiin kukoistavaan puutarhaan.
Veijon isä kuoli vuonna 1975 ja perukirjoissa talo ja puolen hehtaarin tontti määrättiin Veijolle sillä ehdolla, että hän pysyisi kotona ja huolehtisi äidistään. Mihinkä Veijo olisi lähtenyt, sillä Veijolla oli rakas puutarhansa ja patsaansa sekä kodinulkopuolinen työ. Työ ei ollut Veijolle mieluisaa, mutta se oli välttämätöntä. Hän ei luonut syvempiä suhteita työkavereihinsa, mutta työn suomalla palkalla hän saattoi ostaa itselleen mieluisia asioita ja tarvikkeita patsaspuistoonsa sekä puutarhaansa. Veijo osti mopon helpottaakseen työmatkan kulkemista ja hankki pitkäaikaisen haaveensa järjestelmäkameran ostosta. Veijo kävi kansalaisopiston valokuvauskurssilla vuonna 1974 ja oppi tarvittavat valokuvauksen tiedot ja taidot. Vinttihuoneestaan hän teki oman kuvausstudion ja keittiön nurkkaan laittoi väliaikaisen valokuvalaboration.

Veijon äidin menehdyttyä vuonna 1996 Veijon puistossa puurtaminen keskeytyi hetkeksi. Vanha kotitalo todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, joten Veijo tilasi uuden ja pienemmän mökin vanhan talon paikalle vuonna 1997. Mökkiään hän kutsui ”kääpiöiden mökiksi”.

Rönkkösten talo oli alkujaan syrjässä, eikä pihaan päässyt autolla ollenkaan. Myöhemmin valtatie 6 tielinjaus tuli aivan talon edestä kulkemaan, Veijon ollessa noin teini-iässä. Kirjassa esitetään hänen ottamia kuvia 15-vuotiaana tien päällä pyyhältävistä moottoripyöräilijöistä. Veijolle aukeni aivan uusi maailma seurata talon edestä kulkevaa liikennettä. Itse Veijo ei tuntenut kaukokaipuuta, vaan pysytteli kotimaisemissa ikänsä.

ITE-taileijoiden on kerrottu tekevän ensimmäiset teoksensa näkyvälle paikalle. Näin Veijokin teki. Aiemmin Veijon kotitaloon tultiin suoraan tieltä, missä patsasrivistö seisoo. Nykyään piha-alueelle tullaan tien viereen tehdyltä parkkipaikalta. Jo ensimmäiset patsaat saivat ihmiset hiljentämään vauhtiaan ja pysähtymään tien viereen toljottamaan patsaita. Mitä enemmän patsaista ilmaantui, sitä enemmän ihmisiä kiinnosti Veijon patsaat. Ihmiset tulivat uteliaammiksi ja tulivat sankoin joukoin pihaan patsaita katselemaan. Ei Veijo siitä pahastunut. Hän pysytteli syrjässä ja tarkkaili vieraita salaa talostaan. Puistoon ei ollut pääsymaksua, vaan Veijon sanotaan sanoneen, että nimi vieraskirjaan on ainoa maksu. Hän on harmitellut, että valitettavasti sekin maksu jäi monelta suorittamatta. Vieraskirjoja kertyi yli sata. Taiteilijan sielu sai hyväksyntää ja hyvää oloa ihmisten reaktioista. Veijon äidin on sanottu olleen vihamielinen pihaan tulleita vieraita kohtaan. Hän ajan myötä pehmeni kasvavaan yleisömäärään ja tunsi jonkinlaista ylpeyttä poikansa teoksista ja toivotaan myös pojastaan. Hänen todetaan sanoneen: Poika teki veistokset, minä pojan.

Veijon kodin viereiselle tontille tehtiin 1990-luvulla iso parkkipaikka. Syy taisi olla Veijon veistokset ja siellä autoilla vierailevat ihmiset. Pienpientareella autoja saattoi olla jonoksi asti haitaten muuta liikennettä. Veijo ei parkkipaikaa-asiaa vastustanut, eihän asia hänelle kuulunut. Levähdyspaikalle rakentui kioski. Kioskin rakentaminen aiheutti närää Veijossa ja hän kävi sanomassa kioskin väelle, ettei yhtään roskaa saa tulla hänen puolelleen.

Joogatarhaa on luonnehdittu yhdeksi ällistyttävimmistä yksittäisen henkilön luomista taideteoksista koko maailmassa. (infotaulu) Joogatarha käsittää uskomattomat 256 (jossain oli 255) patsasta. Ensimmäinen joogapatsas on vuodelta 1975 Veijon isän kuoleman jälkeen. Patsas on yksinkertainen, selin aurinkoon oleva päälläseisoja. Tarhan muut joogaajat katsovat pääsääntöisesti itään. Veijo oli aloittanut joogaharrastuksen kansalaisopistossa vuonna 1975. Joogapatsaiden inpsiraationa onkin pidetty Rönkkösen omaa joogaharrastusta ja joogaajien asennot monimutkaistuivat hänen omien taitojensa kehittyessä. Joogaajista viimeisin valmistui äidin kuolinvuonna.

Joogajien ja äitinsä kuoleman jälkeen Veijo keskittyi lapsiveistoksiin, joita hän valmisti kuolemaansa saakka. Telmivien ja leikkivien lasten tekemisen oletetaan vapauttaneen hänet oman lapsuuden ankeista muistoista. Vaikka Veijo oli sulkeutunut ja vetäytyvä persoona, viimeisinä elinvuosinaan hänestä katosi arkuus ja hänestä löytyi vapautuneenpi, elämäniloisempi, ystävällisempi ja huumorintajuisempi persoona.

Veijo Rönkkösen työtavoista. Kaiken betoninsa Veijo sekoitti kulho kerrallaan, varoen happamoittavan aineen joutumista ympäristöön. Puutarhaan hän valoi patsaille perustukset. Patsaiden kädet hän valoi kumihanskoihin ja patsaiden päät hän valoi erikseen vajassa. Pään perustana oli säilykepurkki. Päihin hän laittoi tekohampaat, joita hän sai jonkin lehtikirjoituksen myötä ihmisten innostuessaan lähettämään Veijolle hampaita. Silminä hän käytti pullonpohjia tai silmälasin linssejä. Vartalon ”luurangon” hän teki harjateräksestä ja rautaverkosta. Patsaiden vartalot ovat pääosin valettu puutarhan sijoituspaikalla. Kolmenkymmeneen patsaaseen on kuulunut myös ääni, joka on tullut kaiuttimista. Tekniikka ei kestänyt Suomen talvea, joten patsaat jäivät äänettömiksi. Patsaat hän maalasi värikkäillä maaleilla.

Vierailijoiden lähtiessä pihasta, Veijo kävi tarkastamassa patsaiden kunnon. Monesti ihmiset olivat laittaneet patsaiden suuhun marjoja, jotka Veijo kävi noukkimassa pois. Nyt ei ollut Veijo keräämässä marjoja, kuten näemme marjan patsaan suussa.

Veijo Rönkkönen sai tunnustusta taiteestaan ensimmäisenä ja ainoana ITE (Itse tehty elämä)- taitelijana, josta hän palkittiin Suomi-palkinnolla vuonna 2007. Samana vuonna ilmestyi hänestä Veli Cranön kirjoittaman elämäkertateos. Veijo Rönkkönen kerkesi nauttia muutaman vuoden eläkevuosistaan, kunnes hän kuoli sairaskohtaukseen nukkuessaan 23.3.2010.
Veijoa pidettiin kylähulluna ja häntä karsastettiin. Hän oli kylän ihmetyksen ja juttujen aihe. Itseään kuvaa alastomana ja kulkee erikoisessa hiuslookissa. Onhan siinä kylliksi aihetta hulluuteen patsaiden lisäksi. Vaikka Veijoa pidettiin paikallisena kylähulluna, toisaalta hän salainen ylpeyden aihe. Jos joku arvosteli Veijoa tai hänen puistoaan jonkun ulkopuolisen toimesta tai jos jotain muuta pahaa hänestä sanottiin, niin paikalliset ihmiset välittömästi puolustelivat Veijoa. Tästä huolimatta osa paikallisista ihmisistä eivät kuitenkaan halunneet mennä puistoon katselemaan Veijon teoksia. Patsaspuisto oli suosittu nähtävyys, jota ihmiset eivät voineet sivuuttaa arvosteluissaan. Se voi lisäarvoa koko paikkakunnalle.

Puisto jäi ilman taiteilijaa, ja hetken patsaspuisto oli ilman hoitajaa. Teollisuusneuvos Reino Uusitalo ymmärsi puiston arvon ja osti sen vuonna 2011. Samoin Maaseudun Sivistyssäätiö käynnisti EU-rahoitteisen hankkeen vuosina 2011-2014. Hankkeessa kehitettiin puiston toimintatapoja sekä tehtiin patsaiden kunnostus- ja inventoitityötä. Tällöin perustettiin Parikkalan Patsaspuiston kannatusyhdistys, joka oli merkittävässä roolissa puiston ylläpidossa vuosina 2012-2016. Nykyään puiston käytännön toiminnasta vastaa puistopehtoori, kuvataitelija Atte Paju ja taustalla toimii Kulttuuriyhdistys Maailmanpylväs ry. (infotaulu)

Patsaissa näkyy elämä ja luonto. Luonto ottaa valtaansa taiteilijan teokset ja saavat niille omanlaisen leiman. Sammaleet ja jäkälät ovat kasvaneet teosten pintaan läikittäen kasvoja ja antaneet hiuksille uuden leiman. Muutamia patsaita on puhdistettu yhdistyksen toimesta, mutta muut saavat jäädä ja annetaan luonnon muuttaa patsaiden luonnetta. Patsaissa apahtuu hidasta rappeutumista.
Mitä patsaat kertovat Veijosta, hänen maailmastaan ja ajattelustaan. Me voimme vain arvailla, sillä taiteilija on itse poissa. Hänestä kertovasta kirjasta saamme jonkinlaisen kuvan hänestä, mutta lopullisen tiedon vei Veijo mennessään.

Tuntemattomapi puoli Veijo Rönkkösestä oli hänen toinen luovuutensa puoli eli valokuvaus. Hänen mielenkiintoiset, kauniit, nähtävillä olevat kuvansa on otettu vuosina 1993-1995 filmikameralla kahteen kertaan valotettuina. Kuvia on hänestä itsestään, patsaistaan ja puutarhan kukista, jotka hän yhdisti kaksoisvalotuksella. Hän kuvasi itsensä saunan oviaukossa erilaisissa jooga-asennoissa, joista nämä kauniit kuvat ovat. Elämäkertakirjassa kerrotaan Veijon tehneen ensimmäiset kaksoisvalotukset jo vuonna 1963. Hän toteutti ne vaatimattomalla siskonsa laatikkokameralla, jolloin itse kuvasi ja kehitti valokuvansa, joskin kuvaus- ja kehitysprosessi saattoi viedä useita kuukausia. Veijo käytti valokuviaan tukenaan patsaiden teossa, joissa hän itse mallina oli omille veistosvartaloilleen. Kirjassa kerrotaan myös, että Veijo otti paljon alastonkuvia itsestään, ulkona, metsän suojissa. Puut olivat Veijolle mieluisia kuvauspaikkoja. Monet hänen kuvistaan on otettu puun latvuksesta, joihin hän on kiivennyt ja ottanut kuvia lintuperspektiivista pitkällä objektiivilla.

Veijo oli hyväkuntoinen mies. Tämmöistä puutarhaa hoitaessa ja rakentaessa tarvitaan hyvää kuntoa. Kuntoaan hän hoiti uimalla, kesällä järvessä ja talvella uimahallissa.

Veijo Rönkkönen tiesi ihmisten kiinnostuksen veistoksiinsa, oli hänellä kokemusta ja näkemystä siitä. Olisiko hän arvannut kuitenkaan, miten suuri nähtävyys hänen puutarhastaan tulisi. Nykyään patsaspuistossa vierailee tuhansia turisteja. Veijon kotitalossa on myytävänä erilaisia tuotteita hänen teoksistaan. Veijo oli vastannut kyselijöille puiston tulevaisuudesta, että toivoisi sen peittyvän hiekkaan ja vaipuvan tuhatvuotiseen unholaan, mutta toisaalta hän oli ajatellut puiston vain rappeutuvan hänen kuolemansa jälkeen.
Itse vieraillessani patsaspuistossa hämmästyin alueella vierailevien ihmisten määrää. Olin laittanut navigaattorin opastamaan minut Patsaspuistoon, mutta opastusta ei olisi tarvinnut, sillä 6-tien varrella oli jo kyltti Parikkalan Patsaspuistosta. Parkkipaikalla oli kahvila ja muuta tarjottavaa. En ollut täysin ymmärtänyt, miten suuri ja ihmisiä kiinnostava paikka oli kyseessä. Suosittelen lämpimästi, käykää ohikulkiessanne katsomassa tämä hieno alue.

Veijon patsaat tien varrella kiinnostivat ohikulkijoita sen alusta saakka. Patsaiden lisääntyessä, ihmisten kiinnostus myös lisääntyi. Äitini miehensä kanssa ajellessaan Virojoelta Kuopioon ajelivat välillä Parikkalan kautta. Taitelija eli vielä silloin, mutta tien varrella seisoi pysähtyneitä autoilijoita. Hekin olivat käyneet tutustumassa taitelijan pihassa ihmettelemässä veistoksia. Taitelijaa he eivät koskaan nähneet. Ihmettelin, että miten te olette voineet mennä toisen pihaan noin vain. Mutta lukiessani Veijosta, tapa taisi olla tyypillinen, eikä Veijo siitä pahoittanut mieltään. Veijo nautti saadessaan ihmisten huomion teoksiinsa. Sitähän ne herkät taiteilijat janoavat, ei niinkään mainetta vaan hyväksyntää omiin luomuksiinsa. Onko se näin, jos Veijo ei saanut sitä vanhemmiltaan, niin vieraiden ihmisten huomio hänen teoksiinsa ajoi saman asian. Kaikki me tarvitsemme huomiota ja hyväksyntää.
Itseäni liikutti syvästi Veijo Rönkkösen elämä, tunsin myötätuntoa ja uteliaisuutta hänen elämää kohtaan. Näen hänen patsaissaan huumoria, naurua itselleen, toisille ihmisille ja pilkkakirveitä häntä arvostelevia kohtaan. Oletan ja toivon olevani oikeassa, että hän halusikin patsaillaan viestittävän tuntemuksiaan just näin. Kenellä on oikeus määrittää elämä, millä lailla me sen elämme?

Lähteet
Kirja: Veli Granö – Veijo Rönkkösen todellinen elämä
Wikipedia
Infotaulut patsaspuistossa
Erilaiset lehtiartikkelit

Parikkalan Patsaspuisto
Kuutostie 611
59130 Koitsanlahti

Hyvät opasteet ja parkkipaikka on vieressä.

Patsaspuistoon on pääsymaksu, jolla tuetaan puiston ylläpitoa.

Kuvat ©Reiskat ja Reppu. Kaikki oikeudet pidätetään.